Tämä on minulle uusi juttu. Tuli vain sellainen tunne, että pitää saada tuotua asioita ulos itsestään. Niitä todella kipeitä etenkin. Joku varmasti painii samojen asioiden kanssa, en tiedä. Toivottavasti elämä on tuonut ikävien asioiden kanssa painijoille myös jotain hyvää tullessaan. On se tuonut minullekin. Ei vaan ehkä niin paljon kuin olisin toivonut.

Mitäkö minusta? Olen 30-vuotias opiskelija eräästä pikkukaupungista. Muutin omilleni 16-vuotiaana ja se tuntui silloin olevan elämäni parasta aikaa. Minusta tuntuu edelleen siltä. Mitä pidemmälle vuodet vierivät, sitä yksinäisemmäksi tunnen itseni. Onhan minulla ympärilläni perhe ja ystäviä, mutta silti tuntuu, että jotakin puuttuu.

En tiedä alkoivatko kaikki elämäni ongelmat siitä kun aloitin peruskoulun, luultavasti. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän pyöreä, jo silloin kun menin ekalle luokalle. Kaikki se oli todella hienoa alkuun. Uusia kavereita, opiskelua ja uuden oppimista. Kaikki oli kivaa siihen asti kunnes luokkatoverit päättivät keksiä parempaakin ajanvietettä. Aiemmin kaikki oli hyvin, mutta oikeastaan toisella luokalla kaikki muuttui. Välit kylmenivät. Kukaan ei tullut syntymäpäivilleni vaikka kutsuin. Kakut oli väsätty ja herkut laitettu esille, juhlin sitten yksin koko päivän äidin kanssa. Katselin pihatielle josko joku ilmaantuisi, mutta kukaan ei tullut.

Pian sainkin uusia lempinimiä. Olin ihrapallo, läski, lihapulla. Kaikkea mitä minusta pystyi keksimään, se keksittiin. Silloin ala-asteella se oli sinänsä melko harmitonta eikä kovinkaan jokapäiväistä, mutta huomasin jo silloin miten ilkeitä lapset voivat olla. Sain kirjeen, jossa minua haukuttiin (tuo kirje taitaa edelleen olla tallessa) ja selkäni takana tirskuttiin. Kukaan ei noussut puolustamaan minua vaikka oli minulla pari kaveriakin.

Luokallamme oli eräs tyttö. Sanotaan häntä vaikka Minnaksi. Hänellä oli uskomaton kyky saada kaikki puolelleen. Monesti hän leikki minunkin ystävääni ja kun luulin, että kaikki on hyvin. Hän sysäsi sontaa päin naamaani melkoisen lastin. Hän kävi kylässäkin, kaivoi kaapista minun päiväkirjani ja luki sitä häpeilemättä minun tullessa huoneeseen. Hän ei edes katunut tekoaan. Hän leikki ystävääni ja toisena päivänä hän lyttäsi minut maahan. Se oli hänen tapansa. Koko peruskoulun ajan.

Olin innoissani kun yläasteaika koitti. Luulin, että pääsisin jotenkin eroon aiemmasta, mutta toisin kävi. Pieni paikkakunta ja pienet piirit. Osa ala-asteen luokkatovereista tuli myös yläasteella samalle luokalle. Siellä ivailu jatkui. Ja se ei enää jäänyt luokanväliseksi vaan se laajeni koko kouluun. Käytävällä saattoi tulla vastaan ilkeästi hymyileviä oppilaita ja jotkut jopa huutelivat jotain noloa. Yritin käpertyä mahdollisimman huomaamattomaksi ettei kukaan näkisi minua, mutta se oli turha toivo.

Ruokalassa en oikein uskaltanut syödä etten saanut kuittailua läskeistä. Uimahallireissuilla olin aina sairas ja minulla oli kuukautiset jottei minun tarvinnut esiintyä kenenkään edessä uimapuvussa. Lintsasin myös kaikki kirjaesitelmät sun muut joita piti esittää luokan edessä. Jos jouduin eteen esiintymään, kuulin koko ajan tirskumista ja huomauttelua. Meidän luokallemme tuli toisesta kaupungista poika. Hän oli oikea kovis ja kaikki tytöt tuntuivat ihastuvan häneen. Pojasta olikin kiva ottaa minut silmätikukseen. Hän kiristi minua tekemään asioita, joita en olisi halunnut ja tämän takia jouduin opettajan puhutteluunkin.

Ala-asteellakin luokallani ollut Minna alkoi hengailla kovispojan kanssa. Luokallani oli myös eräs toinen tyttö, vaikkapa Siiri. Minna pelasi minun ja Siirin välillä häpeilemättä. Hän aina päätti kumman kaveri hän halusi milloinkin olla ja hänen valittunsa piti silloin kiusata tätä kolmatta osapuolta. Siiri osasi olla melkoinen draamakuningatar joten hän valitti äidilleen, että olin kiusannut häntä. Vaikka hän oli itse kiusannut minua. Siirin äiti tuli meille kotiin asti kauhistelemaan tilannetta, mutta onneksi äitini uskoi minua.

Tässä oli vain pieni osa kaikesta siitä mitä koin, osa on tuoreessa muistissa, osa on haudattu pois ajatuksista, mutta en voinut uskoa onneani kun peruskoulun jälkeen pääsin muuttamaan pikkukylältä kaupunkiin. Pois kaikkien ihmishirviöiden luota. Luettuna tämä ei ehkä tunnu niin kamalalta. Kirjoitettuna tästä ei saa ehkä sitä kaikkea tunnetta ulos, mutta nyt kun kirjoitan tätä niin sydänalaa pakottaa ja silmissä polttelee. En ymmärrä miksi en koskaan kertonut äidille tai opettajille, että minua kiusattiin. Vanhempani eivät tiedä vieläkään. Äiti ei koskaan ihmetellyt kun tekeydyin sairaaksi ettei tarvitse mennä kouluun. Kokeista suoriuduin nipinnapin koska opiskelu ei kiinnostanut.

Mutta minä selvisin siitä. Tai niin sitä voisi luulla. Tuo kaikki seuraa minua edelleen. Ahdistun kulkea isojen ihmisporukoiden ohi. Kaupassa ahdistun jos ostan jotain epäterveellistä ja mietin, että mitähän ihmiset takanani jonossa oikein ajattelevat. Opiskelujeni takia joudun esiintymään joskus luokan edessä, mutta se on aivan kamalaa. Vaikka tiedän etteivät nykyiset luokkatoverini irvaile minulle. Se on silti kuin olisin tuomiolle kävelemässä. Monet arjen pikkujutut tuntuvat muille normaaleilta, minulta se vaatii suunnatonta ponnistelua.

Koulukiusaaminen on kamalinta mitä lapselle ja nuorelle voi tapahtua. Se satuttaa uudelleen ja uudelleen, se jättää jäljet ja arvet, jotka eivät koskaan täysin parane. Toivon ettei kenenkään lapsen tarvitsisi kokea samaa mitä minä olen kokenut vaan jokainen voisi opiskella ilman pelkoa ja ahdistusta. Valitettavasti tämä ei toteudu.

Aina voi uskoa parempaan huomiseen.

Terveisin, Murjottava Myrttinne.