Olen aina ollut ylipainoinen. Huvittavaa katsella nyt 15 vuoden takaisia kuvia ja huomata, että enhän minä silloin vielä mikään kamalan lihava ollut, pyöreä vain. Ja jo silloin tunsin itseni kamalaksi möhömahaksi, rumimmaksi ihmiseksi koko maailmassa. En tiedä olisiko minäkuvani erilainen nyt jos en olisi joutunut kiusatuksi. Ajattelen edelleen sisimmässäni, että kaikki pitävät minua lihavana ja vastenmielisenä. Tottakai se heijastuu ulospäinkin tiettynä epävarmuutena joissakin tilanteissa. Jännä sinänsä, monet ovat kuvailleet minua mukavaksi, humoristiseksi ja aina iloiseksi persoonaksi. Se on se minun julkisivuni, mutta alla kytee kaikkea muuta. En sano, että ihan aina olisi edes huono päivä enää nykyisin. Oloni on monilta osin paljon parempi kuin joskus aiemmin. Silti sitä vaipuu välillä sinne pimeän puolelle, jossa on vain epätoivo, yksinäisyys ja viha itseään kohtaan.

Kun muutin teininä toiseen kaupunkiin, olin melkoinen haihattelija. Ulkoisista epävarmuuksistani huolimatta minä iskin miehiä minkä kerkesin. Epäilen, että juuri tuo hyväksynnän kerääminen miesten kautta oli se tapa, jolla yritin pönkittää itsetuntoani. Nuorena usein huomasin ystävieni eräänlaisen kateuden. Osa heistä puhui pahaa minusta minun ihastuksilleni, osa otti tehtäväkseen iskeä juuri näitä ihastuksiani. Pian huomasin etten enää riittänyt sellaisena kuin olin. Ystäväni veivät kaikki miehet, minä olin se kolmas pyörä. Ylimääräinen riesa. Pallo jalassa. Kaikki ystäväni ovat aina olleet minua hoikempia ja kauniimpia, olen tottunut vuosien saatossa olemaan se, joka jää muiden varjoon. Olen voinut vain haaveilla, että joku tulisi sanomaan minulle jotain kivaa päin naamaa. Turha luulo.

Hyvin harvoin kukaan sanoo minulle suoraan, että olen kaunis. Tai että olen ihana. Olen vain minä. Vaikka useammin minua peilistä katsookin ihan ok-näköinen nainen, olisi minusta ihanaa joskus kuulla se jonkun muun suusta. Ei siinä, olen minä kuullutkin pari kertaa. Ne kerrat jäävät sitäkin arvokkaampina mieleen.

Mietin usein olenkohan totaalisen epäonnistunut naisena? Ystävilläni on perhettä, työtä, omakotitaloa, lapsia ja kaikkea siltä väliltä. Minä sen sijaan olen elänyt lähestulkoon koko elämäni yksin. Ainut pienenpieni kosketukseni parisuhteeseen oli joskus 20-vuotiaana ja sekin kesti 2 kuukautta. Mikä minussa on vikana? Olenko rakentanut liian kovan suojamuurin, jonka turvin pidän itseni turvassa? Olenko oikeasti liian ruma rakastettavaksi? Onko minun kohtaloni olla yksin silloinkin kun muut ovat löytäneet elämälleen tarkoituksen? Ehkä. Ehkä kaikki täällä eivät saa onnea vaikka sitä haluaisivatkin. Joskus olen katkera kaikille niille, joilla on jotain elämässään. Ja samalla manaan sitä, miksi minä en saanut mitään? Missasin parhaat palat kun onnea ja ulkonäköä jaettiin.

Ai kamala, kuulostan ihan kamalan itsesääliseltä muijalta, mutta oli pakko saada tämä kaikki ulos. En minä aina ole tällainen. Minäkin (kaikesta huolimatta) uskon parempaan huomiseen ja haaveilen. Ilman haaveitani minulla ei ehkä olisi mitään. Ehkä minuakin joskus onnistaa? Ehkä ei. Elämä on merkillinen asia.

Hiukan apein terveisin, Murjottava Myrttinne